Aikapula ja tuloksellinen liikunta

Aika – nykyajan kallisarvoisin resurssi?

Yhä useampi ihminen kärsii nykyään aikapulasta (ks. Craig 2006; Goodin 2011; Kaufman ym. 1991; Rosa 2003). Kyse on kuitenkin pitkälti illuusiosta, sillä vapaa-aikaa on käytössämme enemmän kuin koskaan aikaisemmin (Suomen virallinen tilasto 2011). Puhutaan niin sanotusta ajan niukkuuden paradoksista, jossa vapaa-ajan määrän lisääntymisestä huolimatta koemme yhä useammin kiireen tuntemuksia (ks. esim. Eriksen 2003; Julkunen ym. 2004; Rosa 2003; Siltala 2007).

Mistä nämä kiireen tuntemukset ja kokemukset aikapulasta sitten johtuvat?

Väitetään, että jälkiteollisen yhteiskunnan ajankäyttömahdollisuuksien moninkertaistuminen on saanut aikaan sen, että aika näyttäytyy yhä useammin yksilöiden elämää rajoittavana tekijänä. Kun aika pyritään käyttämään maksimaalisesti hyödyksi, jää ihmisille yhä useammin tunne siitä, että he eivät ehdi tehdä kaikkia haluamiaan asioita. (Foucault 1980, 175.) Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin valinnanmahdollisuuksien suuri määrä ja yhteiskunnan dynaaminen luonne saattavat olla joillekin ahdistusta ja epätietoisuuden tunteita korostava yhteiskunnallinen ja kulttuurillinen piirre (ks. Sennett 1998, 9).

Johtuivatpa aikapulan ja kiireen tuntemukset mistä tahansa, niin tosiasia on, että ajasta on tullut nykypäivän luksustuote. Se on eräänlainen elintason ja yhteiskunnallisen statuksen mittari: kenellä nykyään on mahdollisuus käyttää aikansa haluamallaan tavalla?

Kiire ja liikunta

Kiireen tuntemusten yleistyessä terveydestä ja kehosta huolehtiminen liikunnan avulla jää usein puutteelliselle tasolle: ihminen priorisoi elämänsä niin, että voimavarat riittävät hoitamaan pakolliset ja ”tärkeämmältä tuntuvat” asiat kunnolla. Ja ollaksemme rehellisiä: liikunta on hyvin pienelle joukolle elämän tärkeimpiä asioita. Edelle kiilaavat useimmiten perhe, ystävät ja työ (ks. esim. Vuori 2003, 44–45: Zacheus ym. 2003, 35).

Liikunta onkin pitkälti yksilön arvovalinta: ihminen liikkuu sitä enemmän, mitä ylemmäs liikunta yksilön elämänprioriteeteissä sijoittuu (ks. Wallin 2012). Jos yksilön tarvitsee joka ainut kerta repiä itsensä lenkille tai harjoituksiin, on kovin vaikeaa nähdä liikuntakäyttäytymisen jatkuvan samalla tasolla kovin pitkään (vrt. Nupponen & Suni 2011, 214–215).

Ihmisen tulee itse ymmärtää toimintansa seuraukset: ilman riittävää ymmärrystä esimerkiksi liikunnan syy-seuraus suhteista on naivia olettaa ihmisen olevan kaiken kiireen keskellä motivoitunut liikkumaan aktiivisesti. Vaikka liikunta on erinomainen väline terveyden ja toimintakyvyn kehittämisessä ja ylläpidossa, niin kiireen keskellä se ei ole usein päällimmäisenä mielessä. Liikunnan rooli ja merkitys alkaa nousta vasta siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa kokea ongelmia päivittäisessä jaksamisessaan. Valitettavasti nopeat ratkaisut toimintakyvyn ja terveyden palauttamiseksi ovat tällöin jo menetetyt.

Aikapulasta ja kiireen tuntemuksista kärsivien ihmisten kohdalla laadukas ja oikein kohdistettu fyysinen harjoittelu on paras toimintakyvyn ja terveyden ylläpitäjä. Koska aikaa ei ole tuhlattavaksi, pitää hyödyt olla maksimoitavissa vähäisten käytettävissä olevien resurssien puitteissa. On hyvä muistuttaa, että mitä parempi fyysinen kunto ihmisellä on, niin sitä paremmin hän myös kiireen keskellä kykenee stressikuormitusta kestämään (ks. esim. Kettunen 2015).

Ajankäytöllisesti tehokas tavoitteellinen harjoittelu on myös paremman omatunnon vuoksi tehtävää sekalaista liikuntaa tuloksellisempaa.

Tavoitteiden saavuttaminen on palkitsevaa, tuo liikuntakäyttäytymiseen pitkäjänteisyyttä ja pitää omatunnon puhtaana.

Summa summarum:

  • Aika on nykyajan luksustuote
  • Kiireen tuntemusten vuoksi ihminen joutuu priorisoimaan elämäänsä
  • Liikunta on harvojen ihmisten arvoissa perhettä, työtä ja ystäviä korkeammalla
  • Terveyteen ja toimintakykyyn tuskin kiinnitetään huomiota, jos niissä ei koeta ongelmia
  • Terveyden ja toimintakyvyn palauttaminen esimerkiksi liikunnan avulla on työläämpää kuin ylläpito ja vaatii paljon resursseja.
  • Tavoitteellinen harjoittelu on ajankäytöllisesti tehokkain ja tuloksellisin fyysisen toimintakyvyn ja terveyden kehittäjä sekä ylläpitäjä.

Vinkkejä aikapulasta kärsivälle

  1. Muodosta realistinen ja selkeä tavoite
  2. Sitoudu tavoitteeseen pitkällä aikavälillä
  3. Harjoittelun spesifisyys: tee vain niitä asioita, joilla on merkitystä tavoitteen saavuttamiselle.
  4. Tee niin vähän kuin se on kehittymisen kannalta mahdollista, mutta älä yhtään vähempää.
  5. Reflektoi toimintaasi aktiivisesti: tiedä itse mitä teet ja miksi teet.

 

Lähteet

Craig, L. 2006. Does father care mean fathers share? A comparison of how mothers and fathers in intact families spend time with children. Gender and Society 20 (2), 259–281.

Eriksen, T. H. 2003. Hetken tyrannia. Helsinki: Johnny Kniga.

Foucault, M. 1980. Tarkkailla ja rangaista. Suom. E. Nivanka. Helsinki: Otava.

Goodin, R.E. 2011. Who’s really time poor? Family matters 87, 9–12.

Julkunen, R., Nätti, J. & Anttila, T. 2004. Aikanyrjähdys: keskiluokka tietotyön puristuksissa. Tampere: Vastapaino.

Kaufman, C., Lane, P., Lindquist, J. 1991. Exploring more than 24 hours a day: a preliminary investigation of polychronic time use. Journal of Consumer Research 8 (3), 392–401.

Kettunen, O. 2015. Effects of physical activity and fitness on the psychological wellbeing of young men and working adults: associations with stress, mental resources, overweight and workability. Annales Universitatis Turkuensis. Turku: Turun Yliopisto.

Nupponen, R. & Suni, J. 2011. Henkilökohtainen liikuntaneuvonta. Teoksessa M. Fogelholm, I. Vuori & T. Vasankari (toim.) Terveysliikunta. 2. painos. Helsinki: Duodecim. 212–227.

Rosa, H. 2003. Social Acceleration: ethical and political consequences of a desynchronized high-speed society. Constellations 10 (1), 3–33.

Sennett, R. 1998. The Corrosion of Character: The Personal Consequences of Work in the New Capitalism. New York: W. W. Norton & Company.

Siltala, J. 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Suomen virallinen tilasto (SVT). 2011. Ajankäyttötutkimus 2009: Muutokset 1979–2009, ennakko. Helsinki: Tilastokeskus.

Vuori, I. 2003. Lisää liikuntaa! Edita Prima. Helsinki.

Wallin, A. 2012. ”Nykyään Kaino hiihtää ja syö kaurapuuroa” – Tarinoita liikuntaharrastuksen aloit-tamisesta ja lopettamisesta eri elämäntilanteissa. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampe-reen yliopisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-22548

Zacheus, T., Tähtinen, J., Koski, P., Rinne, R., Heinonen, O.J. 2003. Miten elämänkaari jäsentää liikuntakäyttäytymistä? Liikunta & Tiede. 2003; 5-6: 33–38.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.