Asiantuntijuuden kehittyminen valmennusprosessissa

Tässä artikkelissa käsittelen yksilön asiantuntijuuden kehittymistä valmennusprosessissa. Asiantuntijuudella tarkoitan yksilön tietotaidon tasoa liikuntaan, harjoittelemiseen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa.

Asiantuntijuus

Asiantuntijuus on yksilön kykyä soveltaa osaamistaan eri konteksteissa. Se on tilannesidonnaisuuden havaitsemista ja hyödyntämistä, mikä näkyy esimerkiksi hyvinä ongelmanratkaisutaitoina ja suunnitelmallisuutena (Eteläpelto 1997, 88).

Asiantuntijuus on ennen kaikkea toimintatapa – ei stabiili tila.

Asiantuntijuutta voidaan pitää elinikäisenä oppimisena, jossa korostuu kyky reflektoida omaa toimintaa suhteessa tapahtuvaan ja tätä kautta myös kyvystä oppia jatkuvasti uutta.  Asiantuntijuus onkin ennen kaikkea oppimiskysymys. (ks. Amirault & Branson 2006; Tynjälä 1999, 160–161.)

Asiantuntijuuden voidaan ajatella koostuvan kolmenlaisesta tietämyksestä

1) Ensimmäisenä on formaali tieto, joka on julkista, helposti siirrettävää ja sisältää runsaasti käsitteitä. Formaali tieto pyrkii olemaan objektiivista ja sitä tarvitaan luomaan asiantuntijuudelle riittävä alakohtainen käsitteistö, joka puolestaan mahdollistaa asiantuntijuuden syventämisen ja väitteiden perusteltavuuden. Käsitteiden avulla tietoa on mahdollista siirtää muihin konteksteihin paremmin. Monet asiantuntijuuteen liittyvät perusteet on hyvä oppia formaalisti. Riittävä alan käsitteiden hallinta, ja erityisesti niiden käyttö, on hyvä oppia esimerkiksi koulunpenkillä tai opiskelemalla itse. Riittävän faktatiedon hallinta helpottaa asioiden selitettävyyttä, mitä ilman asiantuntijuus ei pääse realisoitumaan sosiaalisessa kontekstissaan. (Eteläpelto 1997, 98.)

2) Praktinen tieto on toinen asiantuntijuuteen kiinteästi liittyvä tietämyksen taso. Praktinen tieto on käytännönläheisempää kuin objektiivinen formaali tieto ja se on luonteeltaan toiminnallista. Käytämme ja sovellamme praktista tietoa usein ongelmatilanteissa, joissa syntyvä oppiminen taas syventää asiantuntijuuttamme edelleen. Kyse onkin ennen kaikkea kokemuksen kautta syntyvästä asiantuntijuudesta. (Eteläpelto 1997, 98.)

3) Kolmantena asiantuntijuuteen kuuluu niin sanottu metakognitiivinen tietämys, joka on yksilön kykyä ymmärtää ja käyttää tietoisesti omaa oppimis- ja ajattelutoimintaa hyödyksi. Asiantuntijuuden rakentamisessa metakognitiivisen tiedon merkitystä ei voi liikaa korostaa. Ulkoa opeteltavat formaalit tietorakenteet eivät opeta yksilölle, kuinka omaa toimintaa, oppimista ja ajattelua voidaan oppia ymmärtämään. (ks. esim. Tynjälä & Nuutinen 1997, 184.) Metakognitiivinen tieto kehittyy, kun yksilö oppii paremmin reflektoimaan omaa toimintaansa. (Karila & Ropo 1997, 152).

Yhteenvetona asiantuntijuudesta

  • Asiantuntijuuden kehittymisessä tärkeää on taata yksilöille riittävä formaali tietopohja, jonka avulla yksilöt saavat käyttöönsä asiantuntijuuden kannalta välttämättömiä käsitteitä.
  • Formaali tietämys ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan tarvitsemme avuksemme myös metakognitiivista tietämystä. Meidän tulee kyetä reflektoimaan omaa toimintaamme ja ajattelumme taustatekijöitä.
  • Pelkkä reflektio on kuitenkin tyhjää, jos se ei perustu käytännön kokemuksille. Ilman praktista tietämystä emme koskaan voi olla varmoja tietämyksemme sovellettavuudesta käytännön elämismaailmassa.

Uudet kehityssuunnat ja tulevaisuus

Liike-elämän kautta asiantuntijuudessa on vähitellen tapahtunut kulttuurinen muutos, jossa aiemmin puhtaasti tieteellisestä perustasta kumpuavaa institutionalisoitunutta asiantuntijuutta on noussut haastamaan käytännönläheisempi ja kauempana tieteellisestä perustasta oleva toimintatapa (Parviainen 2006, 158–159).

Hyvänä esimerkkinä on organisaatioiden sisäisten prosessien sisältämä asiantuntijuus. Yhteisöllisyydessä ja yhteistoiminnassa koetaan olevan asiantuntijuuden rakentumisen kannalta merkittävää voimaa, joka voidaan nähdä – ja usein myös nähdään – kilpailuetuna. Tämä kaikki on saanut aikaan sen, että yksilöstä on tullut organisaatioiden yksi tärkeimmistä kilpailuedun tekijöistä (Ilmarinen 2006, 79), mitä kautta organisaatiot ovat myös kiinnostuneet työntekijöidensä hyvinvoinnista entistä enemmän (Aura ym. 2012, 33–34).

Tulevaisuudessa erilaiset asiantuntijuuden muodot yleistyvät entisestään. Jo nyt sosiaaliset tekijät ovat tulleet työelämässä entistä merkityksellisemmiksi (Ilmarinen 2006, 82–83). Työtä tehdään yhä useammin yhdessä muiden kanssa ja tiimejä luodaan eri alojen asiantuntijoista projektien ajaksi. Tällaisten asiantuntijaverkostojen perusteluna on mahdollisimman kilpailukykyinen lopputulos. Nykyisten modernien tiedonsiirto ja kommunikointivälineiden avulla tällainen yhteistyö on entistä helpompaa. (Tynjälä & Nuutinen 1997, 183.)

Nykypäivänä sosiaalisen median arkipäiväistyminen on mahdollistanut myös verkkoon luodut asiantuntijaverkostot, joiden potentiaali on huima. Ne eivät nimittäin sido toimintaa tiettyyn aikaan ja paikkaan, vaan mahdollistavat hyvin globaalin vuorovaikutuksen eri osapuolten välillä työaika ja -suhde muodoista riippumattomalla tavalla. (ks. Ahonen 2012, 11; Alasoini ym. 2012, 3–5; Pentikäinen 2014, 18–20.) Sosiaalisen median mukaantulo ei kuitenkaan poista kasvokkaisen vuorovaikutuksen koko roolia – ainakaan vielä. Erityisesti hiljaisen tiedon siirtymisessä kasvokkaisen vuorovaikutuksen rooli on edelleen merkittävä (Yliherva 2004, 40).

Valmennuksen rooli asiantuntijuuden kehittymisessä

Yksilön asiantuntijuuden kehittymisen tärkeys on helposti perusteltavissa: ilman riittävää formaalia, praktista ja metakognitiivista tietämyksen tasoa hyvinvointia ja liikunta-aktiivisuutta on vaikea edistää. Ihmisten on tärkeää ymmärtää itse, kuinka liikuntaa ja hyvinvointia edistetään. Ulkoapäin saneltavien ohjelmien, kampanjoiden ja interventioiden ongelmana on se, että yksilö ei itse ole mukana suunnittelemassa ja ohjaamassa prosessia. Yleensä liikunta-aktiivisuus palautuukin ulkopäin ohjatun toiminnan loppuessa hyvin nopeasti toimintaa edeltäneelle tasolle (ks. Marcus ym. 2000, 33–36).

Yksilön asiantuntijuuden kehittyminen paremmaksi häntä itseään koskevissa asioissa saa aikaan hyvinvointia tukevaa liikuntakäyttäytymistä, joka on pitkäjänteistä ja dynaamista muun elämän luonteen mukaisesti.

Liikunnan tulee aina olla osa yksilön elämää sopivassa määrin. Jos yksilö käsittää liikunnan rajoitetun dikotomisesti – joko neuroottisena liikuntavimmana tai vastaavasti täydellisenä passiivisuutena – on liikunta työkyvyn ylläpidon kannalta hyödytöntä. On valitettavan yleistä, että työkyvyssä ja hyvinvoinnin tasossaan ongelmia kokevat ihmiset havahtuvat tilaansa vasta, kun ongelmat alkavat todenteolla realisoitua päivittäisessä arjessa. Tällöin ollaan jo varsin hankalassa tilanteessa ja muutosten aikaan saaminen on työlästä (ks. Pohjonen & Ranta 2001, 472–474).

Omasta kunnosta ja hyvinvoinnista tulisikin huolehtia proaktiivisesti niin, ettei ongelmia pääsisi alunperinkään syntymään (ks. Manka ym. 2010, 38–39). Tämä on vaikeaa, jos näemme liikunnan ääripäiden kautta välillä urheiluhullu – sohvaperuna.

Meidän olisi kaikkien hyvä omata riittävä tietopohja siitä, kuinka liikunta – hyvin pienelläkin panostuksella – voi ehkäistä ikääntymisen aikaan saamaa kehon rappeutumista ja parantaa päivittäistä suoritus- ja toimintakykyä.

Ilman riittävää tietämyksen tasoa emme suhtaudu asiaan vakavasti. Haasteena on erityisesti se, miten liikunta saataisiin osaksi yksilöiden elämänkokonaisuutta niin, että siihen laitettavat panostukset vastaisivat ihmisten käytettävissä olevia (aika-)resursseja ja motivaatiota toiminnan pysyessä silti tuloksellisena. Valmentajalla on oma roolinsa tässä prosessissa.

Harjoitussysteemin luominen omiin tarpeisiin

Toiminta- ja suorituskyvyn kehittämisessä tärkeintä on harjoittelun progressiivisuus. Keholle pitää antaa mahdollisuus kehittyä paremmaksi. Tähän tarvitaan riittävän kovaa ja oikeanlaista ärsykettä, joka murtaa hetkellisesti kehon tasapainotilan pakottaen sen adaptoitumaan tulevaisuuden varalle entistä vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Kehoa tarvitsee siis ensin hieman hajoittaa, jotta se ymmärtää kehittyä paremmaksi.

Mikä tahansa itsetuhoinen kehon tuhoaminen ei kuitenkaan tee siitä parempaa, vaan stressiärsykkeen tulee olla oikean suuruinen ja laatuinen. Se ei siis saa olla liian kova, eikä liian heikko. (ks. esim. Verkohansky & Siff 2009, 7–8; 24–33.) Se, kuinka kova ärsykkeen tulee olla, on riippuvainen yksilön tasosta, harjoitteluhistoriasta ja nykykunnosta. Mikä tahansa päämäärätön liikunnan harrastaminen ei siis automaattisesti tuo liikunnan positiivisia vaikutuksia esille (ks. esim. Ilmarinen 1995, 42). Sanomattakin on selvää, että aloitteleva harrastaja vaatii aivan eritasoisen stressiärsykkeen kuin edistyneempi ja pidemmän harjoitteluhistorian omaava yksilö.

Oikeanlaisen stressiärsykkeen löytämiseksi vaaditaan toimiva harjoitussysteemi, joka ottaa huomioon yksilön harjoitteluhistorian, tavoitteet, resurssit, loukkaantumiset, ruumiinrakenteen jne.

Hyvinvoinnin ja työkyvyn näkökulmasta tarkasteltuna harjoitussysteemi voidaan käsittää kokonaisuutena, jonka avulla toiminnan tuloksellisuutta, harjoittelun määrää ja yksilön jaksamista kyetään kontrolloimaan niin, että liikunnan harrastaminen ei vaikuta negatiivisesti yksilön arkeen.

Harjoitussysteemi rakennetaan aina kunkin yksilön lähtökohdista sopimaan osaksi hänen elämänkokonaisuuttaan. Apuna harjoitussysteemin luomisessa käytetään usein erilaisia yksilön tarpeeseen sopivia periodisointimalleja. Käytännössä periodisointi tarkoittaa harjoittelun suunnittelua erilaisten stressiärsyke–adaptaatiomallien mukaisesti niin, että yksilön harjoitteluun laittamat panostukset antaisivat mahdollisimman hyvän lopputuloksen. (ks. esim. Jovanović 2006.) Koko tätä monimutkaista kokonaisuutta voidaan kutsua harjoitusfilosofiaksi, joka on yhdistelmä formaalia opiskeltua tietoa ja käytännössä hyväksi havaittua. Mukana on aina myös enemmän tai vähemmän irrallisia uskomuksia siitä, kuinka harjoittelua tulisi tehdä.

Ihmiskeho on hyvin kompleksinen kokonaisuus, minkä vuoksi harjoitusfilosofioihin kuuluu väistämättä erilaisia uskomuksia, joiden toimivuutta ei ole pystytty tutkimuksissa todentamaan muista paremmiksi (ks. esim. Perryman 2012). Tosiasia on, että maailman huipulle on päästy hyvin erilaisten harjoitusfilosofioiden ja -systeemien avulla. Tärkeintä tuloksellisen harjoittelun mahdollistamisessa onkin harjoitussysteemin sisältämien periaatteiden keskinäinen yhteensopivuus.

Harjoittelun sisäistä koherenttiutta voidaan pitää kehittymisen edellytyksenä.

Ihmiskehon manipulaatio erilaisten harjoitussysteemien ja -ohjelmien avulla on usein enemmän tai vähemmän empiirinen ihmiskoe. Vasta käytäntö lopulta osoittaa, kuinka hyvin toiminnan suunnittelussa on onnistuttu. Mitä paremmin yksilöllä itsellään on käsitys siitä, mihin milläkin harjoittelun osa-alueella pyritään, niin sitä todennäköisempää on, että yksilö kykenee itse – tai yhdessä valmentajan kanssa – ohjaamaan prosessia haluamaansa suuntaan.

Omassa harjoitusfilosofiassani ymmärrän suoritus- ja toimintakyvyn kehittämisen olevan aina kiinteässä yhteydessä muun elämänkokonaisuuden kanssa. Liikuntaa ei voida käsittää muusta elämästä irrallisena osa-alueena jos sillä halutaan olevan rooli hyvinvointi- ja työelämäkontekstissa. Toiminnan pitää aina olla tasapainossa käytettävissä olevien voimavarojen kanssa.

Perinteiset periodisointimallit perustuvat pitkälti toisiaan seuraavien ajanjaksojen muodostamiin kokonaisuuksiin (ks. esim. Jovanovic’ 2006), joissa esimerkiksi ensimmäinen kuukausi treenataan yhtä ominaisuutta, ja toisena toista. Kaikki on ennalta tarkasti suunniteltua ja siinä mielessä myös selkeää. Tuloksellinen toiminta onkin tekemistä vaille valmista.

Tuloksellisuudestaan huolimatta etukäteen pitkälle tulevaisuuteen suunnitellut harjoitusohjelmat sopivat huonosti yhteen muun elämänkokonaisuuden kanssa. Elämä asettaa usein ihmisten eteen odottamattomia haasteita ja tilanteita, jotka tekevät tarkasti suunniteltujen strukturoitujen harjoitusohjelmien läpiviemisestä haastavaa.

Harjoittelu aiheuttaa henkistä kuormitusta kun suunniteltu toiminta ja käytettävissä olevat (aika)resurssit ovat ristiriidassa, jolloin yksilölle jää vaihtoehdoksi joko liikunnan vähentäminen tai harjoittelun muuttaminen.

Kumpikin vaihtoehto huonontaa merkittävästi harjoittelun tuloksellisuutta: muutaman harjoituksen väliin jättämisen jälkeen on epärealistista odottaa onnistumisia myöskään seuraavissa harjoituksissa, jos muutoksia ohjelmaan ei tehdä.

Hyvinvoinnin edistämiseen sopiikin paremmin päivittäisen suorituskyvyn vaihtelun huomioiva harjoitusohjelma, joka on luonteeltaan samanlainen kuin nykyinen elämänmeno (vrt. esim. Julkunen ym. 2004, 11–13). Tällöin harjoittelua on helpompi muokata lyhyellä tähtäimellä tuloksellisuuden siitä kärsimättä. Erinomaisia periodisointimalleja hyödynnettäväksi ovat esimerkiksi epälineaarinen ns. ”undulated periodization” ja erilaiset autoregulatiiviset konjugaatiometodin muodot.

Toimiva harjoitussysteemi luo liikkumiselle joustavan rakenteen elämänkokonaisuuden osana – ei siitä irrallisena tekijänä.

Valmentaja asiantuntijuuden kehittäjänä

Yksin valmentajan tietämys siitä, kuinka harjoittelua kannattaisi toteuttaa ei vielä riitä onnistuneeseen lopputulokseen. Valmennusprosessi on parhaimmillaan saumatonta yhteistoimintaa, jossa myös valmennettavalla on vähintään yleisellä tasolla ymmärrys siitä, missä harjoittelussa milloinkin mennään. Lisäksi on mielestäni mahdotonta ajatella, että valmennettavalla olisi mahdollisuus, resurssit tai halu olla koko elämänsä ajan valmennettavana. Näiden syiden takia valmennussuhteen tavoitteena tulisi aina olla valmentajan tarpeen turhaksi tekeminen mahdollisimman nopeasti.

Lähtökohtana tällainen yksilön asiantuntemuksen kehittäminen häntä itseään koskevissa asioissa vaatii valmennettavalta itseltään motivaatiota ja voimavaroja oppia.

Jos valmentaja antaa kaiken valmiiksi jokaiseen harjoitukseen perustelematta tai kertomatta mitään toiminnan syistä, niin valmentaja vahvistaa vain omaa asemaansa. Tällaisella toiminnalla luodaan toki liiketaloudellista hyötyä, mutta se ei ole optimaalisinta valmennettavan pitkäjänteisen hyvinvoinnin tai suorituskyvyn kehittämisessä. Ainut tapa miten tällaiset valmennussuhteet voivat pitkällä tähtäimellä toimia on tehdä niistä elinikäisiä. Harvalla on haluja tai varaa tällaiseen.

Edellä mainituista syistä johtuen valmennussuhde tulee aloittaa silloin, kun yksilöllä on riittävästi resursseja käytössään. Kyse on oppimisprosessista, jonka tulee alkaa heti ensimmäisestä harjoituskerrasta lähtien.

Valmentajana tehtävänkuvani on:

  • Ohjaan yksilöä formaalin tiedon lähteille ja pyrin tulkitsemaan sitä valmennettavan kielellä. Toimin ikään kuin tulkkina uuden tiedon ja oppijan välillä. Formaalin tietämyksen hankkiminen on aina työlästä, ja valmentajalla on velvollisuus helpottaa oppimisprosessia selventämällä monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja tarjoamalla tietoa helposti paloiteltuina paketteina. Mielestäni kyse on formaalin tiedon hankinnan osalta klassisesta opettaja-oppilassuhteesta. Riittävän formaalin tiedon hankkiminen on asiantuntijuuden kehittymisen kannalta välttämätöntä, koska vain tätä kautta yksilö saa käyttöönsä tarvittavaa pohjatietoa ja käsitteitä ajattelunsa tueksi. Pyörää on turha yrittää keksiä uudestaan.
  • Jopa formaalia tietämystä tärkeämpää on yksilön itsereflektion tukeminen. Valmennettavaa tulee jatkuvasti haastaa ajattelemaan omaa toimintaansa, ajatteluaan ja oppimaansa syvemmin (ks. Eteläpelto 1997, 99; Karila & Ropo 1997, 152). Metakognitiivisen tiedon merkitystä voi pitää erityisen tärkeä juuri itseä koskevan asiantuntijuuden rakentamisessa. Toiminnassa ei ole mitään mieltä, jos yksilö ei tunne itseään tai omia ajatteluprosessejaan.
  • Oman toiminnan, ajattelun ja oppimisen reflektointi ei kuitenkaan onnistu puhtaasti formaalin tiedon avulla, vaan vaatii perustakseen käytännön kokemuksen kautta kertyvää praktista tietämystä. Ilman käytännön sovellettavuutta ajattelu jää pyörimään teoreettiselle tasolle, mitä emme missään tapauksessa halua. (ks. Karila & Ropo 1997, 152.) Siksi asiantuntijuus ei lopulta kehitykään luokkahuoneessa opiskelemalla, vaan yksilön on lähdettävä aktiivisesti elämään oppimaansa käytännössä.
  • Itseä koskevan asiantuntijuuden kehittyminen saa aikaan liikunnan roolin selkeytymistä yksilön elämänkokonaisuudessa, millä taas on käyttäytymisen jatkuvuuteen ja sitoutumisen asteeseen myönteisiä vaikutuksia. Valmentajan tehtävänä on olla paikalla yksilöä varten ja tarjota tukea silloin, kun valmennettava sitä tarvitsee.

Asiantuntijuutta tulee rakentaa limittäin niin, että formaalia tietoa hankkimalla saadaan riittävästi käsitteitä metakognitiivisen itsereflektion apuvälineeksi. Tämä metakognitiivinen tietämys puolestaan realisoituu käytännössä kokemuksen välityksellä. Näin muodostuu asiantuntijuuden sovellettavuuden kannalta elintärkeää praktista tietämystä, joka omalta osaltaan ohjaa uudelleen yksilön formaalin tiedon hankintaprosesseja. Kyse on itseään vahvistavasta oppimisen ja oivaltamisen kehästä, jonka varaan koko valmennustoiminnan tulisi rakentua.

On itsestään selvää, että valmentajan on tuettava yksilöä hänen nykyisen tietotasonsa mukaisesti. Jos yksilöllä on halua kehittää asiantuntemuksen tasoaan syvemmin, valmennussuhteesta tulee pidempi. Tällainen pidempi valmennussuhde on usein myös valmentajan kannalta erittäin hedelmällinen, koska vastaan tulee silloin väkisin asioita, joissa valmentaja ja valmennettava vaihtavat yhä useammin paikkaa. Parhaimmassa tapauksessa lopputuloksena on monimuotoinen asiantuntijaverkosto, jossa kaikkien osallisten asiantuntijuuden taso entisestään syvenee. (Tynjälä & Nuutinen 1997, 183.)

Ajattelutavan merkitys

Pyrittäessä kehittämään ihmisten toiminta- ja suorituskykyä liikunnan tulee olla linjassa nykyisen aktiivisuustason kanssa. Henkilön ei ole järkevää yrittää välittömästi omaksua itseään aktiivisemman yksilön liikuntakäyttäytymistä, vaan tavoitteena tulisi olla rauhallisen nousujohteinen liikunnan lisääminen. Näin liikunnan osuus yksilön elämänkokonaisuudessa ei muutu kerralla liian radikaalisti.

Tavoitteena on liikunnan vakinaistaminen osaksi yksilöiden arkea niin, että elämänkokonaisuus säilyy koko ajan mielekkäänä ja hyvinvointi tulee tätä kautta turvattua.

Valmentajana törmää monesti ihmisiin, joihin on iskenyt valtava liikuntavimma. Tyypillisesti tällaisissa tapauksissa liikunta-aktiivisuuden tasossa on tapahtunut äkillinen ja suuri muutos aiempaan verrattuna. Liikunnan lisääminen on tietysti useimmiten positiivista mutta äkillistä liikuntakäyttäytymisen muutosta seuraa valitettavan usein aktiivisuuden laskeminen innostusta edeltäneelle tasolle. Syitä on monia, joista yhtenä voisi mainita, että usein henkilöllä on vääristynyt kuva siitä, minkälaisia tavoitteita on mahdollista saavuttaa lyhyellä tähtäimellä. Ei ole myöskään tavatonta, että yksilö liikkuu nykyiseen suorituskyvyn tasoonsa nähden aivan liian paljon: aloitteleva yksilö ei hyödy huippu-urheilijatason työmääristä, vaan asia on täysin päinvastoin.

Aloittelijan tai keskitason harrastajan ei tosiasiassa tarvitsisi liikkua viikkotasolla kovinkaan paljoa ja toiminta olisi silti tuloksellista. Liikunnan tulee vain olla johdonmukaista ja tiettyjen rajojen sisällä säännöllistä. Varsinaisen tavoitteellisen toiminnan lisänä arjessa voi ja tulee toki olla mahdollisimman paljon yleistä fyysistä aktiivisuutta. Kaikkea matalaintensiteettistä fyysistä aktiivisuutta voidaan lähtökohtaisesti pitää hyvänä (ks. esim. Vuori 2007).

Liikunnallisten ääripäiden – urheiluhullu vs. sohvaperuna – välillä seilaaminen aiheuttaa luonnollisestikin haasteita toiminnan tuloksellisuudelle. Yli-innostumista seuraava toiminnan lopettaminen vähentää radikaalisti liikunnasta saatavia hyötyjä, mikä taas ei kannusta aloittamaan liikkumista uudestaan. Kuka nyt haluaisi rasittaa itseään toistuvasti, jos toiminnalle asetetut hyötyodotukset eivät koskaan realisoituisi.

Tuloksellisuus on toiminnan jatkuvuuden turvaamisen kannalta elintärkeää.

Kaikkien olisi tärkeää muistaa seuraava: mitä pienemmillä henkisillä panostuksilla tuloksellisuus pystytään turvaamaan, sitä kannattavammaksi toiminta koetaan.

Yhteiskunnassa liikunta mielletään positiiviseksi ajankäytön muodoksi. Tuskin kukaan julkisesti alkaa kiistämään liikunnan myönteisiä vaikutuksia vaikkapa terveydelle. Liikunnan mieltäminen positiiviseksi tuo mukanaan myös joitain ongelmia. Elämäntaparemontit ja -muutokset ovat tulleet yhä yleisemmiksi. Tavoitteena on usein olla yksinkertaisesti ”parempi ihminen”.

Käytännössä ”paremmaksi ihmiseksi” tullakseen yksilö on päättänyt samanaikaisesti vähentää alkoholin käyttöään, tehdä kovemmin töitä, syödä terveellisesti, laihduttaa, liikkua aktiivisesti ja antaa enemmän aikaa perheelleen. Kaikki nämä ovat ”hyvälle ihmiselle” miellettyjä luonteenpiirteitä ja toimintatapoja.

Yksilöiden intensiivinen halu panostaa liikunnan lisäksi kaikkiin kulttuurisesti hyväksi arvotettaviin elämänalueisiin samaan aikaan on kuitenkin erittäin kuluttavaa. Jatkuva paheista kieltäytyminen vaatii yksilöltä jatkuvaa ylisuorittamista ja keskittymistä. Jokainen tehty valinta näyttäytyy yksilölle lisästressitekijänä, joka kuluttaa jo entuudestaan rajallisia voimavaroja. Tästä aiheutuva psyykkinen stressikuormitus yhdistettynä liikunnan fyysiseen rasitukseen saa yksilössä aikaan toiminnan muutospainetta. Jossain vaiheessa yksilön voimavarat ja kiinnostus loppuvat, mikä saa aikaan toiminnan loppumisen.

Edellä esitetyssä on paljon samaa ennalta suunniteltujen ja strukturoidusti rakennettujen liikuntakampanjoiden ja -interventioiden kanssa. Tiivistettynä liikuntainterventioiden tarina menee usein näin: liikunta-aktiivisuus nousee kampanjan ajan, mutta sen loputtua aktiivisuus palaa aiemmalle tasolle (ks. Marcus ym. 2000, 33–36). Usein osallistumisen aste voi olla huono jo kampanjan aikanakin (ks. esim. Marshall 2004). Erilaisille liikunta-aktiivisuutta, hyvinvointia ja toimintakykyä edistämään pyrkiville kampanjoille ja interventioille on ollut luontaista juuri projektimaisuus. Selkeiden alku- ja loppupisteiden ansiosta toiminnan tuloksellisuutta on helppo arvioida, minkä vuoksi niitä on helppo käyttää työntekijöiden työkyvyn edistämisen välineinä.

Tutkimustulokset tällaisten projektiluonteisten interventioiden tai kampanjoiden hyödyllisyydestä ovat kuitenkin hyvin ristiriitaisia. Projektien hyvänä puolena on se, että ne tarjoavat yksilölle mahdollisuuden osallistua toimintaan ilman pitkäntähtäimen suunnitelmia tai sitoutumista. Nämä samat tekijät ovat merkittäviä syitä myös sille, miksi liikuntainterventioiden hyödyllisyydestä ei ole voitu tehdä tilastollisesti valideja johtopäätöksiä. (ks esim. Conn ym. 2009; Dishman ym. 1998.) Interventiot ovat usein myös ulkopäin ohjattuja, joten ne eivät vaadi yksilöltä oman asiantuntijuuden kehittämistä. Ne vaativat pelkästään ruumiillista läsnäoloa.

Toiminta- ja suorituskyvyn kehittämiseen tulisi suhtautua elinikäisenä prosessina, jossa valmentajan roolina on mahdollistaa yksilöiden asiantuntijuuden kehittyminen. Tämä vaatii yksilöiltä perustavanlaatuista ajattelutavan muutosta. Yksilöiden tulee uskaltaa heittäytyä oppimisprosessiin mukaan ja hyväksyä samalla itsensä keskeiseksi toiminnan mahdollistajaksi. Kyse on siis yksilön voimaannuttamisesta.

Yksilöillä tulee olla käsitys siitä, miksi he mitäkin asiaa tekevät. Vain näin toimintatavat ja ajattelu voivat vakiintua. Pitkäjänteisyys, suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys ovat avainkäsitteitä ajattelun taustalla. Vaikka yhteiskunnassa kiireen tuntemukset ovat viime vuosina lisääntyneet (ks. esim. Eriksen 2003; Julkunen ym. 2004; Rosa 2003; Siltala 2007), niin vapaa-aikaa meillä on kuitenkin aiempaa enemmän (ks. Niemi & Pääkkönen 2001, 22, 42; Robinson & Godbey 1997, 95, 126; Suomen virallinen tilasto 2011, 4). Liikunta onkin yhä enemmän myös yksilön preferensseistä johtuva ajankäyttökysymys (ks. Wallin 2012), mikä entisestään korostaa ajattelutavan merkittävyyttä.

Ihminen ei yksinkertaisesti liiku enempää kuin kokee siihen tarvetta tai halua.

Yksilöä onkin lähes mahdoton motivoida liikkumaan ulkoapäin tulevilla ohjeilla, vaan toiminnan tulee pitkällä tähtäimellä lähteä yksilöstä itsestään (Nupponen & Suni 2011, 211–214). Liikuntakampanjoiden tai projektien tulisikin tukea paremmin sellaisia ajattelurakenteita, jotka kannustaisivat pitkäaikaiseen ja pysyvään liikuntakäyttäytymisen muutokseen.

Valmentajan tehtävänä on saada yksilö vakuuttuneeksi pienten askelten strategian ylivertaisuudesta. Valmennettavan tulisi ajatella tekevänsä asioita elinikäisenä prosessina – ei lyhyenä projektina. Valmentajan tulisi siirtyä diagnoosien tekijästä ja ohjeiden sanelijasta enemmän kohti oppimisprosessin tukijan ja fasilitaattorin roolia. Tällainen valmentaminen on edellyttää yhdessä toimimista, molemminpuolista ymmärtämistä sekä toiminnan aktiivista ohjaamista niin, että parhaassa tapauksessa kummatkin osapuolet oppivat prosessissa uutta. Valmentamisen tavoitteena tulee olla itsensä tarpeettomaksi tekeminen pitkällä tähtäimellä.

Mitä keinoja valmentajalla sitten on tässä prosessissa?

  1. Ensinnäkin yksilöille tulee antaa riittävästi formaalia tietoa tuloksellisesta harjoittelusta, jotta valmennettavalla on edes periaatteessa mahdollisuus tehdä oikeita liikunnallisia ratkaisuja.
  2. Valmentajan tulee tukea yksilön metakognitiivisen tietämyksen rakentumista kannustamalla itsereflektioon ja haastamalla yksilöä aktiivisesti pohtimaan tekemisiään.
  3. Valmennusprosessissa tulee olla aktiivisesti läsnä. Käytännössä tämä tarkoittaa luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa aktiivista vuorovaikutusta valmentajan ja valmennettavan välillä. Näin valmentaja on aktiivinen osapuoli myös praktisen tiedon muodostusprosesseissa, joissa opittua asiantuntijuutta sovelletaan päivittäisiin ongelmanratkaisutilanteisiin ja opitaan samalla jatkuvasti uutta.
  4. Valmentajan tehtävänä on myös pitää liikuntaa esillä yksilön elämässä. Valmentajan mukanaolo saa aikaan sen, että yksilön onnistuminen ei ole enää pelkästään valmennettavan itsensä vastuulla. Luovuttaessaan hän ei petä enää vain itseään, vaan menettää kasvonsa myös valmentajalle. Tällä on sitoutumisen asteelle aivan erityinen merkitys.

Lopuksi on hyvä muistuttaa, että mitä pidempään yksilö ajattelee, oppii ja toimii liikunnan parissa, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä liikuntakäyttäytyminen muuttuu pysyvästi.

 

Lähteet

Ahonen, G. 2012. Työelämä ja sen muutos. Teoksessa T. Kauppinen, P. Mattila-Holappa, M. Perkiö-Mäkelä, A. Saalo, J. Toikkanen, S. Tuomivaara, S. Uuksulainen, M. Viluksela & S. Virtanen (toim.) Työ ja terveys Suomessa 2012: seurantatietoa työoloista ja työhyvinvoinnista. Helsinki: Työterveyslaitos.

Alasoini, T. 2012. Eväitä työssä jatkamiseen: kuinka suomalaisten työurat saadaan jatkumaan pidempään? Työpoliittinen Aikakauskirja 1/2012. 21–32.

Alasoini, T., Järvensivu, A. & Mäkitalo, J. 2012. Suomen työelämä vuonna 2030: miten ja miksi se on toisennäköinen kuin tällä hetkellä. TEM raportteja 14/2012

Amirault, R. J. & Branson, R. K. 2006. Educators and expertise: A brief history of theories and models. In K. A. Ericsson, N. Charness, P. J. Feltovich, & R. R. Hoffman (Eds.), The Cambridge handbook of expertise and expert performance, 69–86.

Aura, O., Ahonen, G. & Ilmarinen, J. 2012. Strategisen hyvinvoinnin tila Suomessa 2012 -tutkimus. Helsinki: Pohjola Terveys Oy.

Conn, V. S., Hafdahl, A. R., Cooper, P. S., Brown, L. M. & Luski, S. L. 2009. Meta-Analysis of work-place Physical Activity Interventions. Am J Prev Med 2009; 37(4): 330–339.

Dishman, R. K., Oldenburg, B., O’Neal, H. & Shephard, R. J. 1998. Worksite Physical Activity Interventions. Am J Prev Med 1998; 15(4): 344–61.

Eteläpelto, A. 1997. Asiantuntijuuden muuttuvat määritykset. Teoksessa Kirjonen, J., Remes, P. ja Eteläpelto, A. (toim.) Muuttuva asiantuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimus-laitos.

Eriksen, T. H. 2003. Hetken tyrannia. Helsinki: Johnny Kniga.

Ilmarinen, J. 1995. Työkykyä edistävät ja heikentävät tekijät. Teoksessa E. Matikainen, T. Aro, R. Kalimo, J. Ilmarinen & I. Torstila (toim.) Hyvä työkyky. Työkyvyn ylläpidon malleja ja keinoja. Työterveyslaitos. Helsinki. 31–46.

Ilmarinen, J. 2006. Pitkää työuraa! Ikääntyminen ja työelämän laatu Euroopan unionissa. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.

Jovanovic’, M. 2006. Overview of Periodization Methods for Resistance Training. Belgrade.

Julkunen, R., Nätti, J. & Anttila, T. 2004. Aikanyrjähdys: keskiluokka tietotyön puristuksissa. Tampere: Vastapaino.

Karila, K. & Ropo, E. 1997. Näkökulmia asiantuntijuuden olemukseen ja kehitykseen opettajatutkimusten valossa. Teoksessa Kirjonen, J., Remes, P. ja Eteläpelto, A. (toim.) Muuttuva asiantuntijuus.

Koski, P. 2008. Physical activity relationship (PAR). International Review for the Sociology of Sport 43 (2), 151–163.

Manka, M-L., Hakala, L., Nuutinen, S. & Harju, R. 2010. Työn iloa ja imua – työhyvinvoinnin ratkaisuja pientyöpaikoille. Tutkimus- ja koulutuskeskus Synergos Tampereen yliopisto. Tammerprint oy, Tampere.

Marcus, B. H., Dubbert, P. M., Forsyth, L. H., McKenzie, T. L., Stone, E. J., Dunn, A. L. & Blair, S. N. 2000. Physical activity behavior change: issues in adoption and maintenance. Health Psychol. 2000; 19(suppl 1): 32– 41.

Marshall, A. L. 2004. Challenges and opportunities for promotiong physical activity in the work-place. J Sci Med Sports. 2004; 7(Suppl 1): 60–66.

Niemi, I. & Pääkkönen, H. 2001. Ajankäytön muutokset 1990-luvulla. Kulttuuri ja viestintä 2001:6. Helsinki: Tilastokeskus.

Nupponen, R. & Suni, J. 2011. Henkilökohtainen liikuntaneuvonta. Teoksessa M. Fogelholm, I. Vuori & T. Vasankari (toim.) Terveysliikunta. 2. painos. Helsinki: Duodecim. 212–227.

Parviainen, J. 2006. Kollektiivinen tiedonrakentaminen asiantuntijatyössä. Teoksessa Parviainen, J. (toim.) Kollektiivinen asiantuntijuus. Tampere: Tampere University Press.

Pentikäinen, L. 2014. Katsaus suomalaisen työn tulevaisuuteen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 30/2014.

Perryman, M. 2012. Fuzzy Science.

Pohjonen, T. & Ranta, R. 2001. Effects of Worksite Physical Exercise Intervention on Physical Fitness, Perceived Health Status, and Work Ability among Home Care Workers: Five-Year Follow-up. Preventive Medicine. 2001; 32(6): 465–475.

Robinson, J.P. & Godbey, G. 1997. Time for life: the surprising ways Americans use their time. University Park, Pennsylvania: The Pennsylvania State University Press.

Rosa, H. 2003. Social Acceleration: ethical and political consequences of a desynchronized high-speed society. Constellations 10 (1), 3–33.

Siltala, J. 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Suomen virallinen tilasto (SVT). 2011. Ajankäyttötutkimus 2009: Muutokset 1979–2009, ennakko. Helsinki: Tilastokeskus.

Tynjälä, P. 1999. Konstruktivistinen oppimiskäsitys ja asiantuntijuuden edellytysten rakentaminen koulutuksessa. Teoksessa Eteläpelto, A. & Tynjälä, P. (toim.) Oppiminen ja asiantuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Tynjälä, P. & Nuutinen, A. 1997. Muuttuva asiantuntijuus ja oppiminen korkeakoulutuksessa. Teoksessa Kirjonen, J., Remes, P. ja Eteläpelto, A. (toim.) Muuttuva asiantuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Yliherva, J. 2004. Organisaation innovaatiokyvyn johtamismalli – Innovaatiokyvyn kehittäminen osana johtamisjärjestelmää. Väitöskirja. Oulun yliopisto. Tuotantotalouden osasto.

Verkohansky, Y. & Siff, M. C. 2009. Supertraining. Kuudes painos, laajennettu versio. Rooma: Verkohansky SSTM.

Vuori, I. 2007. Terveys-, pätkä- ja arkiliikunta tehokkaita. Ovatko nykyiset suositukset kohdallaan? Duodecim 123, 2983-2990.

Wallin, A. 2012. ”Nykyään Kaino hiihtää ja syö kaurapuuroa” – Tarinoita liikuntaharrastuksen aloit-tamisesta ja lopettamisesta eri elämäntilanteissa. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.