Liikunnasta työkykyä?

Mitä työkyvyllä tarkoitetaan?

Työkyky tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sellaista fyysisen, henkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn tasoa, joka mahdollistaa halukkuuden käyttää voimavaroja juuri työntekoon (Vuori 2006, 55). Se on myös työn vaatimusten ja yksilön toimintakyvyn välistä tasapainoa, jolloin työkyvyn edistäminen ja ylläpito eivät ole vain yksilön vastuulla, vaan työkykyyn vaikuttavat myös ympäröivä yhteiskunta, työn luonne ja vaatimukset (Ilmarinen ym. 2006, 17–20). Työn sisällön, työyhteisön ja organisaation sisällyttäminen työkyvyn määrittelyyn on ollut välttämätöntä, sillä työelämä on muuttunut yhä vaativammaksi, projektiluonteisemmaksi ja epävarmemmaksi (ks. esim. Antila 2005). Työtä myös tehdään yhä useammin verkostoissa ja yhdessä muiden kanssa, ja sosiaalisten tekijöiden merkityksen voidaankin sanoa entisestään korostuneen työkyvyn määrittelyssä. (Ilmarinen 2006, 82–83.)

Miksi työkykyä tarvitsee edistää?

Työelämän muutokselle on tyypillistä työn vaatimusten kasvaminen samalla kun työvoimaresursseja optimoidaan vähentämällä vakituisia työntekijöitä. Samalla työvoimaa ikääntyy ja jää eläkkeelle Suomessa yhä suuremmissa määrin. Yhdessä nämä aiheuttavat haasteita huoltosuhteen vinoutumisen vuoksi, ja Suomessa onkin ajauduttu epämiellyttävään tilanteeseen, kun työkyvyttömyydestä on tullut muita Euroopan maita yleisempi työelämästä poistumisen syy. Käytännössä tilanne on realisoitunut suurina mielenterveysongelmien ja tuki- sekä liikuntaelinsairauksien määränä. (Ilmarinen 1995, 32; Parjanne 2008, 156; Rikala 2013, 151. ) Olemme siis tilanteessa, jossa yhä suurempi määrä työikäisestä väestöstä on vaarassa jäädä pysyvästi työelämän ulkopuolelle.

Työntekijöillä on keskeinen merkitys nykypäivän työelämässä organisaatioiden lisäarvon määrittäjinä, minkä vuoksi työkykyä ylläpitävän ja kehittävän toiminnan voidaan ajatella onnistuessaan hyödyttävän työnantajia aina. Hyvinvoiva ja työkykyinen työntekijä on organisaatioille yhä arvokkaampi resurssi (Ilmarinen 2006, 79).

Yhtenä merkittävimpänä tavoitteena onkin pidentää ihmisten työuria siten, että ihmiset haluaisivat vapaaehtoisesti työskennellä pidempään. Näin työn tuottavuus kyettäisiin turvaamaan, sillä millään organisaatiolla ei ole varaa pitää töissä työkyvyltään vajavaista henkilöstöä.

Työpaikan järjestämän työkykyä ylläpitävän toiminnan on arveltu olevan organisaatiolle halvempi ratkaisu kuin erilaisten poissaolojen aiheuttamat lisääntyneet henkilöstökustannukset. (ks. Ahonen 1995, 25–26; Otala & Ahonen 2003, 72–77.) Työnantajien kiinnostus työntekijöiden hyvinvointiin onkin vuosien saatossa entisestään noussut. Esimerkiksi vuonna 2012 työnantajat panostivat Suomessa työntekijöidensä hyvinvointiin 1.8 miljardilla eurolla, mikä tekee noin 757 euroa henkilöä kohti. Suoraan työpaikkaliikuntaan investoitavan rahan määrä oli henkilöä kohden samana vuonna noin 68 euroa. (Aura ym. 2012, 33–34.) Toisen vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan liikuntainvestoinnit olivat vuotta kohden noin 173 euroa työntekijää kohden. Investoinnit olivat vuosituhannen alusta yli kaksinkertaistuneet. (Koivu ym. 2009, 18.) Luvut ovat pieniä, kun niitä verrataan työhyvinvoinnin edistämisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin. Hyötypotentiaalin on arvioitu kaiken kaikkiaan olevan 35 miljardin euron luokkaa, josta suoraa liiketaloudellista hyötyä olisi arviolta noin 4,5 miljardia euroa. (Ahonen 2013, 14.)

Liikunnan rooli työkyvyn edistämisessä

Perimmäinen haaste työkykyä koskevassa keskustelussa on aina lopulta se, miten kykenemme turvaamaan yksilön fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn siten, että yksilölle jää voimavaroja tehdä töitä tuottavasti yhä pidempään. Liikunta on tutkitusti tähän erinomainen väline: liikuntakäyttäytymiseltään aktiivisempien on havaittu arvioivan oman työkykynsä paremmaksi kuin vähän liikkuvat (Arvidson ym. 2013; Koskinen ym. 2006, 152–155). Vastaavasti vähän liikkuvilla on suurempi todennäköisyys joutua työkyvyttömyyden seurauksena pois työelämästä (Lahti ym. 2013; Robroek ym. 2013).

Liikunnan avulla voidaan tunnetusti edistää yksilön terveyttä ja toimintakyvyn eri osa-alueita (Fogelholm ym. 2007, 21–22; Ilmarinen 2006; Kesäniemi 2003; Lee ym. 2001; Manson ym. 2002; Penedo & Dahn 2005; Rosenkranz ym. 2013; Vuori 2006, 37–53). Kaikki tuntevat varmasti nykyään liikunnan fyysiset vaikutukset, mutta fyysisten vaikutusten ohella liikunnan harrastamisella on myös monia henkisiä vaikutuksia. Liikunnan avulla voidaan tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistavat yksilön käsitystä omasta fyysisestä pystyvyydestään. Tällä on merkitystä esimerkiksi tasapainoisen ruumiinkuvan ja itsetunnon syntymiselle. (Juuti & Vuorela 2002, 74; Leith 1994, 84; Schmalz ym. 2007; Telama ym. 2001, 1382–1383.) Parantunut fyysinen kunto, painonpudotus, normaalit unirytmit ja oman kehon hallinnan tunne lisäävät kaikki kokemusta elämänhallinnasta, joka on hyvinvoinnille ja työkyvylle tärkeä tekijä (Ylén & Ojanen 1999, 14–15).

Liikunnalla on myös jännittyneisyyttä, ahdistusta ja masennusta suojaavia vaikutuksia, jotka auttavat yksilöä selviämään vaikeista elämäntilanteista paremmin. (Ströhle 2009, 781; Whitelaw ym. 2008, 69–70). On arvioitu, että ihmisillä, jotka eivät harrasta säännöllisesti liikuntaa, on jopa kaksinkertainen riski sairastua masennukseen ja kärsiä ahdistuneisuudesta kuin aktiivisemmilla henkilöillä (ks. esim. De Mello ym. 2013, 243).

Liikunnan potentiaalia lisää vielä se tosiasia, että suomalaiset liikkuvat aivan liian vähän (Fogelholm ym. 2007, 24; 57; Husu ym. 2011, 9). Inaktiivisuuden on arveltu aiheuttavan Suomessa keskimäärin noin 300-400 miljoonan euron vuosittaiset kustannukset. Luku koostuu liian vähäisen liikunnan aiheuttamista terveydenhuolto- ja sosiaalimenoista, sairauspoissaoloista sekä yleisestä tuottavuuden alenemisesta. (Fogelholm ym. 2007, 3–5.) Samaan summaan on päädytty myös muualla, sillä esimerkiksi Amerikassa tehdyn tutkimuksen mukaan fyysinen passiivisuus aiheuttaa noin kahden päivän sairauspoissaolot vuosittain (Boles ym. 2004, 741–743). Suomessa se tarkoittaisi noin 400 miljoonan euron kustannuksia vuodessa (Fogelholm ym. 2007, 88). Kyseessä on siis satojen miljoonien eurojen kuluerä, joka voitaisiin ainakin osaksi kattaa työikäisen väestön liikunta-aktiivisuutta nostamalla.

Työkyvyttömyyden ja pidempien työurien kannalta liikkumattomuus on siis hyvin yksiselitteinen riskitekijä.

Liikunnan merkitys työkyvylle on hyvin organisaatioiden tiedossa (ks. Aura ym. 2012, 29). Suomessa liikunnasta ja sen ympärille rakennetusta virkistystoiminnasta on vuosien saatossa tullut yksi organisaatioiden eniten käyttämistä työhyvinvoinnin ja työkyvyn ylläpitämisen välineistä (Husman & Husman 2004, 321).

Erilaisilla organisaatioiden työkyky-ohjelmilla ja interventioilla on tuloksellisesti parannettu päivittäistä työnteon mielekkyyttä, vähennetty sairauspoissaoloja ja lisätty yksilötuottavuutta (Ahonen 1995, 25–28) mutta niiden tuloksellisuudesta on myös olemassa hyvin ristiriitaista tutkimustietoa (Blangsted ym. 2008; Conn ym. 2009; Dishman ym. 1998; Gram ym. 2012; Koivu ym. 2009, 35; Maher 2000, 266–267; Nurminen ym. 2002; Oude Hengel ym. 2013; Proper ym. 2002; Proper ym. 2003; Proper ym. 2004; Shephard 1996; Strijk ym. 2013; Tveito ym. 2004).

Liikunta- ja työkykyinterventioiden tuloksellisuuden vaihtelu on hyvin ymmärrettävää jo sen vuoksi, että ei ole olemassa vain yhtä tekijää, joka selittäisi ihmisten liikuntakäyttäytymistä (Buckworth & Dishman 2002, 195, 191; Nigg ym. 2008, 547). Jotakin yksilöiden liikuntakäyttäytymisen muutoksesta kuitenkin tiedetään. Lähtökohtana tulee olla yksilön oman kiinnostuksen herättäminen, jota ilman muutos ei voi olla pysyvä (Nupponen & Suni 2011, 214–215). Sisäisten motivaatiotekijöiden, kuten oman tietotason, mielenkiinnon ja osaamisen merkitys pysyvässä liikuntakäyttäytymisen muutoksessa onkin ulkoisia tekijöitä tärkeämpi, vaikkakin ulkoiset motivaatiotekijät saattavat toimia hyvin muutoksen aloituksen tukikeinoina (ks. Savola 2006, 75). Suomalaisten yleisimpiä liikuntamotiiveja ovat terveys, kunto, virkistyminen ja rentoutuminen. Myös elämykset, sosiaalinen yhdessäolo, itsensä toteuttaminen ja uuden oppiminen ovat tyypillisiä liikuntamotiiveja. (Vuori 2003, 42.)

Liikuntakäyttäytymisen muutosta tavoiteltaessa onkin tärkeintä huomioida yksilön omat motiivit, tavoitteet ja resurssit. Jos liikunta koetaan liian painostavana, kuormittavana tai sitä leimaa epäonnistumisen pelko, on todennäköistä, että sen järjestämisestä ei ole hyötyä (Ojanen 2001, 257).

Yksi ehkä suurin haaste työkykyä edistävässä toiminnassa on se, että työikäisistä tulisi pitää huolta proaktiivisesti ennen kuin varsinaisia ongelmia alkaa ilmetä. Hyvinvoinnin osalta puhutaan usein niin sanotusta varhaisen välittämisen mallista, jossa hyvinvoinnin ja jaksamisen ongelmiin pyritään puuttumaan ennen kuin ongelmat alkavat häiritä yksilön työkykyä ja hyvinvointia laajemmin (ks. Manka ym. 2010, 38–39).

Liikunnan merkityksen ja hyötyjen välittämisessä asiantuntijoilla onkin paljon parannettavaa. Liikuntaa ei esimerkiksi lääkäreiden toimesta juuri suositella passiivisille riskiryhmiin kuuluville henkilöille, sillä liikuntaohjeiden antamisen ei koeta kuuluvan heidän osaamisalueeseensa tai heidän asenteelliset ennakkoluulonsa ovat ohjeiden antamisen esteenä. (Kosonen & Tikkala 2008, 35.) Tietoa liikunnan vaikutuksista tulisikin eri tahojen toimesta jakaa laajasti työyhteisöjen keskuuteen, jolloin tieto liikunnan hyvinvointia ja työkykyä parantavista vaikutuksista toimisi liikuntakäyttäytymisen muutoksen herättäjänä. Tietoon yhdistetyt positiiviset liikuntakokemukset toimivatkin usein liikuntakäyttäytymistä vahvistavina tekijöinä. (Huuska & Aura 2006, 128.)

Mitä tästä opimme?

  1. Liikunnalla on todistetusti työkykyä edistäviä vaikutuksia. Tärkeää on kuitenkin tiedostaa, että automaattisesti näin ei kuitenkaan ole. Liikunta pitää sovittaa yhteen ihmisen käytettävissä olevien resurssien kanssa, jotta toiminnasta ei muodostu pakkopullaa ja lisästressitekijää.
  2. Mitä paremmin liikunta on suunniteltu osaksi muuta elämää, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä se parantaa yksilön työkykyä ja hyvinvointia.
  3. Yksilön oman asiantuntijuuden rakentaminen on ensisijaisen tärkeää liikunnan ja työkyvyn edistämisessä. Tällä tarkoitetaan sitä, että yksilö tiedostaa sen, miksi liikkuu, miten liikkuu, milloin liikkuu ja kuinka paljon liikkuu kerralla. Tämä takaa liikunnan tuloksellisuuden, jatkuvuuden ja mielekkyyden.
  4. Ennaltaehkäisemällä ollaan aina monta askelta edellä verrattuna siihen, että ongelmiin tartutaan vasta niiden ilmaannuttua.

 

Lähteet

Ahonen, G. 1995. Työkykyä ylläpitävän toiminnan taloudellinen merkitys. Teoksessa E. Matikainen, T. Aro, R. Kalimo, J. Ilmarinen & I. Torstila (toim.) Hyvä työkyky. Työkyvyn ylläpidon malleja ja keinoja. Helsinki: Työterveyslaitos, eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen.

Ahonen, G. 2013. Työelämä ja sen muutos. Teoksessa: Työ ja terveys Suomessa 2012. Seurantatietoa työoloista ja työhyvinvoinnista. T. Kauppinen (toim.), P. Mattila-Holappa, M. Perkiö-Mäkelä, A. Saalo, J. Toikkanen, S. Tuomivaara, S. Uuksulainen, M. Viluksela & S. Virtanen. 2013. Työterveyslaitos. Helsinki. 11–15.

Antila, J. 2005. Veteen piirretty viiva? Työn ja yksityiselämän välisen rajapinnan tarkastelua. Työpoliittinen tutkimus nro 272. Helsinki: Työministeriö.

Arvidson, E., Börjesson, M., Ahlborg, G., Lindegård, A. & Jonsdottir, I. H. 2013. The level of leisure time physical activity is associated with work ability – a cross sectional and prospective study of health care workers. BMC Public Health 2013; 13:855.

Aura, O., Ahonen, G. & Ilmarinen, J. 2012. Strategisen hyvinvoinnin tila Suomessa 2012 -tutkimus. Helsinki: Pohjola Terveys Oy.

Blangsted, A. K., Søgaard, K., Hansen, E. A., Hannerz, H. & Sjøgaard, G. 2008. One-year random-ized controlled trial with different physical activity programs to reduce musculoskeletal symptoms in the neck and shoulders among office workers. Scand J Work Environ Health. 2008; 34(1): 55–65.

Boles, M., Pelletier, B. & Lynch, W. 2004. The relationships between health risks and work productivity. Journal of Occupational and Environmental Medicine. 2004; 46(7): 737–746.

Buckworth, J. & Dishman, R. K. 2002. Exercise Psychology. Champaign (III.): Human Kinetics.

Conn, V. S., Hafdahl, A. R., Cooper, P. S., Brown, L. M. & Luski, S. L. 2009. Meta-Analysis of work-place Physical Activity Interventions. Am J Prev Med 2009; 37(4): 330–339.

De Mello, T. T., Lemos, V. A, Antunes, H. K., Bittencourt, L., Santos-Siva, R. & Tufik, S. 2013. Relationship between physical activity and depression and anxiety symptoms: a population study. J Affect Disord. 2013; 149(1-3): 241–246.

Dishman, R. K., Oldenburg, B., O’Neal, H. & Shephard, R. J. 1998. Worksite Physical Activity Interventions. Am J Prev Med 1998; 15(4): 344–61.

Fogelholm, M., Paronen, O. & Miettinen, M. 2007. Liikunta – hyvinvointipoliittinen mahdollisuus. Suomalaisen terveysliikunnan tila ja kehittyminen 2006. Sosiaali- ja terveysministeriö, Opetusministeriö, UKK-instituutti. http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=28707&name=DLFE-3824.pdf&title=Liikunta___hyvinvointipoliittinen_mahdollisuus_fi.pdf

Gram, B., Holtermann, A., Søgaard, K. & Sjøgaard, G. 2012. Effect of individualized worksite exercise training on aerobic capacity and muscle strength among construction workers − a randomized controlled intervention study. Scand J Work Environ Health. 2012; 38(5): 467–475.

Husman, P. & Husman, K. 2004. Työpaikkatasoinen työkykyä ylläpitävä ja edistävä toiminta. Teoksessa: K. Lindström (toim.) Terve työyhteisö. Helsinki: Työterveyslaitos 2004; 316–335.

Husu, P., Paronen, O., Suni, J. & Vasankari, T. 2011. Suomalaisten fyysinen aktiivisuus ja kunto 2010. Terveyttä edistävän liikunnan nykytila ja muutokset. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011: 15. Helsinki: Kopijyvä Oy.

Huuska, M. & Aura, O. 2006. Liikunnallisen elämäntavan edistäminen. Teoksessa O. Aura & T. Sahi Työpaikkaliikunnan hyvät käytännöt. Helsinki: Edita Prima, 124–133.

Ilmarinen, J. 1995. Työkykyä edistävät ja heikentävät tekijät. Teoksessa E. Matikainen, T. Aro, R. Kalimo, J. Ilmarinen & I. Torstila (toim.) Hyvä työkyky. Työkyvyn ylläpidon malleja ja keinoja. Työterveyslaitos. Helsinki. 31–46.

Ilmarinen, J. 2006. Pitkää työuraa! Ikääntyminen ja työelämän laatu Euroopan unionissa. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.

Ilmarinen, J., Gould, R., Järvikoski, A. & Järvisalo, J. 2006. Työkyvyn moninaisuus. Teoksessa. R. Gould, J., Ilmarinen, J. Järvisalo & S. Koskinen (toim.) Työkyvyn ulottuvuudet. Terveys 2000-tutkimuksen tuloksia. Helsinki: Hakapaino, 17–34.

Juuti, P. & Vuorela, A. 2002. Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kesäniemi, A. 2003. Millainen liikunta edistää terveyttä? Duodecim. 2003; 119: 1819–1822. <http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo93813.pdf>

Koivu, M., Savola, J. & Pehkonen, J. 2009. Työpaikkaliikunnan barometri 2009. Helsinki: Suomen Kuntoliikuntaliitto ry.

Koskinen, S., Martelin, T., Sainio, P. & Gould, R. 2006. Työkykyyn vaikuttavat tekijät. Teoksessa. R. Gould, J., Ilmarinen, J. Järvisalo & S. Koskinen (toim.) Työkyvyn ulottuvuudet. Terveys 2000-tutkimuksen tuloksia. Helsinki: Hakapaino, 151–162.

Kosonen, H. & Tiikkaja, A. 2008. Liikunta-alan yritys- ja seuratoiminnan selvitys – loppuraportti. Luovien alojen kehittämisyhdistys Diges ry. Helsinki: Keuruun Laatupaino.

Lahti, J., Rahkonen, O., Lahelma, E. & Laaksonen, M. 2013. Leisure time phyical activity and disability retirement: a prospective cohort study. J Phys Act Health. 2013; 10(5): 669–675.

Lee, I. M., Rexrode, K. M., Cook, N. R., Manson, J. E. & Buring, J. E. 2001. Physical activity and coronary heart disease in women: is ‘‘no pain, no gain’’ passe´? J. Am. Med. Assoc. 2001; 285(11): 1447–1454.

Leith, L. M. 1994. Foundations of exercise and mental health. Morgantown: Fitness information technology.

Maher C. G. 2000. A systematic review of workplace interventions to prevent low back pain. Aus-tralian Journal of Physiotherapy. 2000; 46(4): 259–269.

Manka, M-L., Hakala, L., Nuutinen, S. & Harju, R. 2010. Työn iloa ja imua – työhyvinvoinnin ratkaisuja pientyöpaikoille. Tutkimus- ja koulutuskeskus Synergos Tampereen yliopisto. Tammerprint oy, Tampere.

Manson, J. E., Greenland, P., Lacroix, A. Z. Stefanick, M. L., Mouton, C. P., Oberman, A., Perri, M. G., Sheps, D. S., Pettinger, M. B. & Siscovick, D. S. 2002. Walking compared with vigorous exercise for the prevention of cardiovascular events in women. New Engl. J. Med. 2002; 347(10): 716–725.

Nigg, C., Borelli, B., Maddock, J. & Dishman, R. 2008. A theory of physical activity maintenance. Applied psychology: an international review. 2008; 57(4): 544–560.

Nupponen, R. & Suni, J. 2011. Henkilökohtainen liikuntaneuvonta. Teoksessa M. Fogelholm, I. Vuori & T. Vasankari (toim.) Terveysliikunta. 2. painos. Helsinki: Duodecim. 212–227.

Nurminen, E., Malmivaara, A., Ilmarinen, J., Ylöstalo, P., Mutanen, P., Ahonen, G. & Aro, T. 2002. Effectiveness ofƒ worksite exercise program with respect to perceived work ability and sick leaves among women with physical work. Scand Work Environ Health. 2002; 28(2): 85–93.

Ojanen, M. 2001. Liikunta ja psyykkinen hyvinvointi. Teoksessa J. Rydman (toim.) Tiede ja elämä: tieteen päivät 2001. Tieteellisten seurain valtuuskunta. Helsinki. 255–267.

Otala, L. & Ahonen, G. 2003. Työhyvinvointi tuloksentekijänä. 2. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.

Oude Hengel, K. M., Blatter, B. M., van der Molen, H. F., Bongers, P. M., van der Beek, A. J. 2013. The effectiveness of a construction worksite prevention program on work ability, health, and sick leave: results from a cluster randomized controlled trial. Scand J Work Environ Health. 2013; 39(5): 456–467.

Parjanne, M-L. 2008. Terveyteen, hyvinvointiin ja sairauksien ehkäisyyn kannattaa investoida. Teoksessa S. Ilmakunnas (toim.). 2008. Hyvinvointipalveluja entistä tehokkaammin. Uudistusten mahdollisuuksia ja keinoja. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. 141–169. <https://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j48.pdf>

Penedo, F. J. & Dahn, J. R. 2005. Exercise and well-being: a review of mental and physical healt benefits associated with physical activity. Current Opinion in Psychiatry. Behavioural medicine. 2005; 18(2): 189–193.

Proper, K. I., Staal B. J., Hildebrand, V. H., van der Beek, A. J. & van Mechelen, W. 2002. Effectiveness of physical activity programs at worksites with respect to work-related outcomes. Scandinavian Journal of Work, Environment & Health. 2002; 28(2): 75–84.

Proper, K. I., Koning, M., van der Beek, A., Hildebrant, V. H., Bosscher, R. J. & van Mechelen, W. 2003. The effectiveness of worksite physical activity programs on physical activity, physical fitness, and health. Clinical Journal of Sport Medicine 2003; 13(2): 106–107

Proper, K. I., de Bruyne, M. C., Hildebrandt, V. H., van der Beek, A. J., Meerding, W. J. & van Mechelen, W. 2004. Costs, benefits and effectiveness of worksite physical activity counseling from the employer’s perspective. Scand J Work Environ Health 2004; 30(1): 36–46.

Rikala, S. 2013. Työssä uupuvat naiset ja masennus. Tampere University Press.

Robroek, S. J., Reeuwijk, K. G., Hillier, F. C., Bambra, C. L., van Rijn, R. M. & Burdorf, A. 2013. The contribution of overweight, obesity, and lack of physical activity to exit from paid employment: a meta-analysis. Scand J Environ Health. 2013; 39(3): 233–240.

Rosenkranz, R. R., Duncan, M. J., Rosenkranz, S. K. & Kolt, G. S. 2013. Active lifestyles related to excellent self-rated health and quality of life: cross sectional findings from 194,545 participants in The 45 and Up Study. BMC Public Health. 2013; 13: 1071.

Savola, J. 2006. Liikunnalliseen elämäntapaan aktivointi. Teoksessa O. Aura & T. Sahi. Työpaikkaliikunnan hyvät käytännöt. Helsinki: Edita Prima. 63–80.

Schmalz, D. L., Deane, G. D., Birch, L. L. & Davison, K. K. 2007. A longitudinal assessment of the links between physical activity and self-esteem in early adolescent non-Hispanic females. J Adolesc Health. 2007; 41(6): 559–565.

Shephard, J. R. 1996. Financial aspects of employee fitness programmes. Teoksessa J. Kerr, A. Grif-fiths & T. Cox (toim.) Workplace health, employee fitness and exercise. London: Taylor & Francis, 29–54.

Strijk, J. E., Proper, K. I., van Mechelen, W. & van der Beek, A. J. 2013. Effectiveness of a worksite lifestyle intervention on vitality, work engagement, productivity, and sick leave: results of a randomized controlled trial. Scand J Work Environ Health. 2013; 39(1): 66–75.

Ströhle, A. 2009. Physical activity, exercise, depression and anxiety disorders. Journal of Neural Transmission. 2009; 116(6): 777–784.

Telama, R., Välimäki, I., Nupponen, H., Numminen, P., Sääkslahti, A. & Raitakari, O. 2001. Suomalaisten lasten ja nuorten liikunta tänään. Duodecim. 2001; 117(13): 1382–1388.

Tveito, T. H., Hysing, M. & Eriksen, H. R. 2004. Low back pain interventions at the workplace: a systematic literature review. Occupational Medicine. 2004; 54(1): 3–13.

Ylén, H. & Ojanen, M. 1999. Liikunta on hyväksi – jos siltä tuntuu. Liikunta mielenterveyspotilaiden avohoidon tukena –projekti. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 145. Helsinki: PaintMedia.

Vuori, I. 2003. Lisää liikuntaa! Edita Prima. Helsinki.

Vuori, I. 2006. Liikunnan vaikutukset työyhteisöissä. Teoksessa O. Aura & T. Sahi Työpaikkaliikunnan hyvät käytännöt. Helsinki: Edita Prima, 37–58.

Whitelaw, S., Swift, S., Goodwin, A. & Clark, D. 2008. Physical Activity and Mental Health: the role of physical activity in promoting mental wellbeing and preventing mental health problems. Edinburgh: University of Glasgow.