Suunnitelmallisesta harjoittelusta

Urheilua harrastavat aivan kaikentasoiset ja -ikäiset ihmiset. Tätä laajaa joukkoa yhdistää ainakin yksi asia: halu kehittyä omassa lajissaan paremmaksi. Urheilua voidaan pitää leikkinä, jossa yksilöt oppivat voittamaan, häviämään, toimimaan yhdessä ja kokeilemaan rajojaan turvallisesti. Tavoitteellinen harjoittelu on kehittymisen kannalta oleellista. Siksi harjoittelua pyritäänkin suunnittelemaan edes jossain määrin ennalta.

Ihmisillä on yleensä omat lempiurheilulajinsa ja liikunnan muotonsa, joita he harrastavat. Yleensä motivaatio harjoitella itselle mieluisaa lajia on korkea. Ihmiselle ei olekaan mikään ongelma toteuttaa oman lajinsa harjoittelua suunnitellusti. Harjoitteleminen ei kuitenkaan voi olla luonteeltaan pelkästään lajispesifiä. Liian yksipuolinen harjoittelu aiheuttaa loukkaantumisia ja erilaisia kiputiloja, jotka haittaavat itse lajisuoritusta. Yleisesti yksipuolisen harjoittelun aikaansaamat kivut ja loukkaantumiset haittaavat ensisijassa juuri lajisuoritusta, jossa kontaktiajat ja -voimat ovat arjen aktiviteetteja suurempia. Harjoittelukertoja alkaa jäädä välistä ja toiminnan järkiperäisyys sekä mielekkyys asetetaan oikeutetusti kyseenalaiseksi.

Ultraspesifi harjoittelu on myös sitä tehottomampaa, mitä matalammalla urheilija omassa potentiaalissaan on. Käytännössä siis yksipuolisen ja spesifin lajiharjoittelun korkeamääräinen toteuttaminen juniori-ikäisillä ja vasta urheilijapolun alkutaipaleella olevilla on hölmöä. Se voi onnistua maissa ja lajeissa, joissa harrastajamäärät ovat valtavia: aina löytyy muutama malliurheilija, jonka rakenne, ominaisuudet ja henkinen kapasiteetti täsmäävät kyseisen lajin kanssa yhteen. Länsimaihin ja erityisesti Suomeen tällainen ajattelutapa sopii huonosti.

Haasteellista on siis se, kuinka sisällyttää urheilijan harjoitteluun varsinaista lajia tukevaa oheisharjoittelua suunnitellusti. Harjoittelu on lopulta yksi iso harkittu kokonaisuus, joka koostuu toisessa spesifisyyden ääripäässä itse kilpailutapahtumasta ja toisessa ääripäässä yleisestä valmistavasta harjoittelusta.

Mitä kauemmas yleiseen (GPP) harjoittelussa mennään, niin sitä enemmän urheilija tarvitsee tietoa ja ymmärrystä siitä, kuinka kyseinen aktiviteetti vaikuttaa itse lajiin. Jos tätä tarvetta ei kyetä itselle perustelemaan, niin motivaatio tällaisen harjoittelun toteuttamiselle on usein matala.

GPP-SPP Kuvio

Itse suosin jatkuvaa ja yhtäaikaista konjugaatiometodia (concurrent conjugate method) harjoittelun periodisoinnissa. Sen avulla yleinen harjoittelu (GPP) saadaan järkevästi sulautettua osaksi spesifimpää harjoittelua (SPP) samalla, kun tehtyjen ratkaisujen vaikutuksia kyetään arvioimaan ja toimintaa muokkaamaan. Käytännössä jatkuva ja yhtäaikainen konjugaatiometodi tarkoittaa sitä, että kaikkia haluttuja ominaisuuksia harjoitellaan samanaikaisesti yhdessä mikrosyklissä. Tällaisen harjoittelun suunnittelun ja toteuttamisen tavan on ajateltu sopivan erityisesti aloittelijoille, mutta reaalimaailman tapausesimerkit osoittavat periodisoinnin muodon soveltuvan enemmän kuin hyvin myös huippu-urheilijoille. Käytännössä harjoittelua tarvitsee painottaa tietyille ominaisuuksille kerrallaan sitä enemmän, mitä korkeamman tasoisesta urheilijasta on kyse. Täältä löytyy hyvä yhteenveto eri periodisoinnin muodoista, jos asia kiinnostaa enemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.